Knuutpuk – Nuuttipukkiperinne Raumalla

Nuuttipukit kierroksella Raumalla Sampaanalalla vuonna 1969 tai 1970. Kuva: Rauman museon kokoelmat

Joulunajan klassikkosanontahan kuuluu ”hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”. Sanonta kertoo perinteisen suomalaisen joulunajan alkamisesta ja päättymisestä. Perinteisen ajanlaskun mukaan joulukausi alkoi Tuomaan päivästä (21.12.) ja päättyi Nuutin päivään, joka nykyään on 13.1. mutta ennen vuotta 1708 se oli 7.1. heti loppiaisen jälkeen. Tätä 7.1. ollutta päivää on kutsuttu ja paikoin varmasti kutsutaan edelleenkin vanhaksi nuutiksi ja myöhäisempää uudeksi nuutiksi. Päivä on ollut myös se, johon joulurauhan on katsottu päättyneen.

Nuuttiperinne on useimmiten liittynyt vanhaan nuuttiin, eli loppiaisen jälkeiseen päivään, vaikka Nuutin päivä on jo lähes kolme vuosisataa ollut pohjoismaisissa almanakoissa 13.1. Vanha nuutti on alkuperäinen, Pyhän Knutin, 1100-luvulla kuolleen tanskalaisen herttuan, Knut Lavardin muistopäivä. Tammikuun 13. päivän toinen nimi ruotsiksi on tjogondag, eli kahdeskymmenes päivä joulua. On arveltu, että pohjoismaissa vietetty pakanallinen keskitalven juhla ja siihen liittyneet käräjät ja markkinat olisivat sattuneet juuri tälle päivälle. Siihen asti ulottui myös keskiajan maakuntalakien mukainen käräjärauha. Lisäksi päivä oli myös loppiaisen kirkollinen jälkipyhä. Näiden seikkojen arvellaan 1600-luvulla olleen syynä Knutin siirtoon 7. päivästä 13. päivään.

"Nuutin-Putti" eli nuuttipukki kuvattu 17.7.1928 Lunkaa, Tammela. Kuva: Kaukoranta, Toivo 1928 Museovirasto kansatieteen kuvakokoelma

Nuutin päivän vietto vanhan maalaisperinteen mukaan on merkinnyt joulunajan loppua ja lopettajaisia. Virallisesti joulu päättyi loppiaiseen, jota pidettiin sinänsä suurena pyhänä, jolloin syötiin juhlaruokia. Loppiaisen jälkeinen päivä oli kansan suussa edelleen nuutti eli hiivanuutti tai sakkanuutti. Oljet oli korjattu tuvista usein jo loppiaiseksi, mutta viimeistään nuuttina ne siivottiin poltettavaksi tai vietiin karjasuojaan. Palovakuutusten tultua Vanhassa Raumassa 1800-luvun keskivaiheilta yleisemmin käytäntöön, jouluolkia ei enää saanut laittaa asuinhuoneissa lattialle. Olihan joulu kynttilöiden aikaa, jolloin tiiviissä kaupunkiympäristössä riski tulipalolle oli huomattava.

Nuutin päivään vanhassa perinteessä on liittynyt vahvasti kiertue- ja karnevaaliperinne. Nuuttina lähinnä nuoret aikuiset kiersivät talosta taloon kärttämässä oluenloppuja, joita joulusta oli taloon jäänyt, tästä nimi hiiva- ja sakkanuutti. Saman tyylistä kiertueperinnettä on jouluaikana ollut myös Tapanin päivänä, jolloin taloissa kiersi naamioituneita seurueita esittämässä lauluja ja piloja ja pyytämässä vastineeksi kestitystä. Myös Nuutin päivänä naamioiduttiin ja kuljettiin eriskummallisissa seurueissa talosta taloon. Variaatioita on ollut monia, joskus vieraat tulivat taloon omissa vaatteissaan esiintyen muka tynnyrinpesijöinä tai vaatien tynnyrintappia nähdäkseen, oliko astioissa enää mitään jäljellä. Mutta useimmiten jalan tai hevoskyydillä liikkuvat seurueet olivat pukeutuneina nuuttipukeiksi, morsiamiksi, muoreiksi ym. tai kuljettivat mukanaan Nuutti-Paroonia tai muuten erikoisesti vaatetettua olentoa. Saattoi olla, että miehet pukeutuivat naisiksi ja naiset miehiksi. Nuutin päivänä oli mahdollista juhlia ja hullutella, viimeistä kertaa ennen uuden työvuoden alkamista. Lisäksi tuntemattomaksi pukeutumisella on aina ollut myös sosiaalinen merkitys. Entisajan maaseutuyhteisössä, jossa kaikki tunsivat toisensa, oli vapauttavaa, kun nuuttina saattoi esiintyä tuntemattomana, ja tehdä sellaista, mitä ei ihan tavallisena arkiminänä; arvostella naapureitaan esittämällä erilaisia sukkeluuksia, miehet saivat pukeutua naisiksi ja päinvastoin ja oli luvallista hullutella kaikin tavoin. Kun yhtenä päivänä vuodessa oli kaikki päälaellaan, niin pysyi paremmin järjestyksessä muina päivinä, uskottiin ennen.

Nuutti valmistajineen vuonna 1926 Myllylä, Iitti. Nuutin tervatussa naamassa on irtohöyheniä. Kuva: Oksanen, Aino 1926. Museovirasto kansatieteen kuvakokoelma.

Nuutti ja nuutin morsian vuonna 1929 Myllylä, Iitti. Kuva: Oksanen, Aino 1929 Museovirasto kansatieteen kuvakokoelma.

Vähitellen tapa kulkea nuuttipukkina jäi lapsille. Nykyisin nuuttiperinne on lähinnä lasten perinnettä ja tällaisena se elää myös Raumalla. Perinne on pääpiirteissään pysynyt samanlaisena. Pukeudutaan eriskummallisiin asuihin ja naamareihin, niin ettei kulkijoita vaan tunnisteta.  Lapset eivät toki kärtä oluttynnyrinpohjia vaan mieluisia saamisia ovat karkit ja herkut. Talosta taloon kiertäminen tapahtuu illansuussa. Elikkä, jos talossa ei joulunjäljiltä ole enää suklaata tai karkkia jäljellä, kannatta 13.1. pitää valot pois ja verhot edessä, ettei joudu tarjoamaan naapurustossa kiertäville nuuttipukeille eioota.

Nuuttipukit kierroksella 1964 tai 1965 Raumalla Sampaanalassa. Kuva: Rauman museon kokoelmat.

Nuuttipukkeja Syväraumassa 13.1.2001. Kuva: Rauman museon kokoelmat

Naamioiden aika - Pohjoismaista nuuttiperinnettä -näyttely Vanhalla Raatihuoneella 8.12.1987 - 3.1.1988. Tutkija Carsten Bregeuhqj´n tekemä näyttely keskitalven naamiperinteestä. Kuvassa kaksi nuuttipukkia, vasemmanpuoleisella kassi kädessään. Kuva: Rauman museon kokoelmat.

Naamioiden aika - Pohjoismaista nuuttiperinnettä -näyttely Vanhalla Raatihuoneella 8.12.1987-3.1.1988. Tutkija Carsteu Bregehqj´in tekemä näyttely keskitalven naamiperinteestä. Pöydällä kolme nuuttipukkia, takana olevassa taulussa kaksi. Kuva: Rauman museon kokoelmat.

Kirjoittaja:

Noora Jokinen, tutkija Co-Creation of Cultural Heritage Databank -hanke, Rauman museo